kello 06:45 menin sairaalalle ja siellä ilmoittauduin. Minut ohjattiin leikkausosastolle, jossa alkoikin tapahtumaan heti ja vatteet vaihtuivat trendikkäistä (köh) omista vaatteistani sairaalan tämän vuoden (joka vuoden?) muotiväreihin. Istuin aulassa ja juttelin jännittyneen tyttö A:n ja rennon rouva B:n kanssa. Ihmisiä kutsuttiin sisälle yksi kerrallaan. Yllätys oli suuri kun minut kutsuva ääni olikin tuttu! Vastaan käveli kaunis nainen, joka oli ystäväni ja työtoverini vuosien takaa mutta jonka kanssa oltiin nähty harmillisen kauan sitten viimeksi. Loikkasin ylös ja halasin. Hoituri K- niinku -kaveri vei minut alkuhaastatteluun käsi kädessä ja pyyhki huoleni pois :) en olisi voinut paremmissa käsissä olla. Hänen kanssa menin leikkaussaliin ja minulla ei ole oikeastaan pienintäkään aavistusta missä vaiheessa minulta on kajautettu taju kankaalle, viimeisin mitä muistan oli se kun letit tungettiin pipon sisälle ja sain lämpöisen peiton päälleni.
Se siitä. Avasin silmät heräämössä maski naamalla. Kamalasti nukuttaa, ihmeen vähän sattuu. rintakehällä on jotain tavaraa, mutta en jaksa liikkua. Hoitajat käy jutskaamassa, kyselen K:ta. lupasi tulla moikkaamaan. Katson kelloa, ohoh, melkein puolipäivä jo! Monta tuntia kulunut välissä mistä minulla ei ole hajuakaan. Vaikea pysyä hereillä. Saan luvan nukkua.
Jossain vaiheessa maski vaihdetaan happiviiksiin ja jaksan taas olla hetken hereillä. K käy moikkaamassa ja siitä tulee hyvä mieli :) Hän kertoo että kilpirauhanen oli perhoisen muotoinen, näen saman tien unia miten minun kaulalla istuu sudenkorento, joka lentää pois. Kirkkaan sininen.
Ohoh kello on jo yksi, nukuinko taas tunnin? Ihmisiä kärrätään edestakaisin, alan jo itsekin vähän kysellä milloin pääsen osastolle ja ilmoittamaan kotiin että olen ookoo? "ihan kohta". Okei.
Ohoh kello on jo puoli kolme! Nukuin taas? Hoitaja kysyy jaksanko jo lähtee osastolle, sure thing :) Sinne vaan! Ei ole edes yhtään paha olo! Mennään vaan! Hoitaja ottaa kuitenkin oksennusastian mukaan, kuulemma liikuttelu oksettaa monia. Pöh minä ajattelen, ei minua, minulla on hyvä fiilis. Vältän kuitenkin katsomasta kattoon ja katselen ulos ikkunoista ja ihmisiä.
Päästään osastolle ja minut viedään huoneeseen jossa on kolme muuta ihmistä. Päässä alkaa pyöriä kamalasti, en pysty keskittymään mihinkään. En jaksa istua mutten voi maata, hirvee olo, melkein pakokauhu iskee ja sitten se tulee, kamala iso oksennus. Onneksi oli se oksennuspussi. Onneksi sain niitä muutamankin siihen viereeni sillä olo olikin yhtäkkiä aivan hirveä!
Jaksoin vapisevin yrjöisin sormin laittaa miehelle ja pikkusiskolle "olen ookoo" viestin ja sitten nukuin nukuin nukuin.... Aina välillä jaksoin pikkuruisen laittaa lisäinfoa "leikkaus kesti kolme kertaa kauemmin kuin normaalisti" tai että "kauhean paha olo" jne. Ei muuhun pystynyt. Välillä yrjösin, hengittelin happiviiksillä happea ja taas yrjösin. Ja ne ei ollut mitään pikku pukluja vaan koko maha tyhjäksi paineella! Ruoka ei ottanut maistuakseen sitten YHTÄÄN, tuntui vaikealta pakottaa itsensä syömään, juomaan ja ottamaan lääkkeitä. laitoin miehelle viestin että älä tule katsomaan minua, en jaksa mitään.
Ja sitten minun kalkkiarvot vielä meni laskemaan ja se aiheutti koko kroppaan puutuneisuutta ja värinää ja varmaan lisää huonoa oloa. Sain syötäväkseni paljon kalkkia ja deevitamiinia ja sama kalkkikuuri jatkuu vielä kuukauden. Todennäköisesti kalkkien laskeminen johtuu basedowin taudistani (joka aiheutti kilpirauhasen liikatoiminnan tai jotain) koska sen aikana ilmeisesti kroppa "syö" kalkkia hirmu runsaasti, joskus jopa ottaa sitä luista. Nyt kun minut leikattiin ja lisäkilpirauhasia vähän häirittiin siinä (ne pyrittiin kyllä jättämän sinne) niin joku pieni kalkkiarvojen tippuminen tapahtui siinä. Mutta sitä seuraillaan verikokeilla.
No, kalkkiarvot eivät laskeneet hälyttävän alas, joten ei tarvittu kalkkia suoraan suoneen, vaan suun kautta riittää ja siksi siis tänään pääsin kotiin ja se on ihanaa :) Heti kun pääsin kotiin niin kivut lievittyi ja ruoka alkoi maistua. Jopa pieraisin. Joopa naurakaa vaan mutten pieraissut KERTAAKAAN koko sairaalassaolon aikana. Eikä se häveliäisyydestä johtunut (kuka vaan voi todistaa etten hätätilanteessa pierua piättele!), vaan siitä että mun maha menee aivan totaalisen jumiin sairaalassa :D Pieni pieru on iloinen todiste siitä että mahakin on elossa.
Ääni on ihan "rikki" vielä, aika näyttää vaurioittiko pitkä leikkaus äänihermoja vai ei. Leikannut lääkäri kertoi kyllä että hermot näyttivät siistiltä ja hänen mielestään ääneni ei kuulosta siltä etteikö se ajan kanssa palautuisi, mutta katsellaan nyt. Toistaiseksi puheäänessäni ei ole mitään äänensävyjen vaihtelua, en vain saa mitään alttobassoa korkeampia ääniä aikaan. Ne ei tule. Ne on jumissa jossain, tuntuu kuin osa kurkusta oli laiska eikä hoitaisi hommiaan. Mutta tämä voi johtua ihan siitä että hengitysputki painoi kurkkua, joten yritän olla kärsivällinen ja vältellä kaikkia sarkastisia heittoja, jotka monotonisella "olen vain tosissani" äänensävyllä saavat kaiken kuulostamaan vain totiselta.
Mutta mikä ihaninta! Se on ohi ja olen kotona! On kiinalaisen kalenterin mukaan hevosen vuoden ensimmäinen päivä ja juhlin sitä ekana päivänä ilman kilpirauhasta!
