Taustaa sen verran, että olen koko ikäni rakastanut laulamista ja se on minulle yksi tärkeimmistä tavoista rentoutua. En ole missään nimessä erityisen lahjakas ja melkeinpä täysin itse (maneerini ja virheeni) oppinut, mutta sen verran kuitenkin osaan että tykkään tehdä sitä.
Mitä katselin laulelupäiväkirjaani niin jo vuodesta 2011 on merkintöjä miten laulaminen on ollut todella vaikeaa kilpirauhasen takia (se painoi kurkkua pahasti) ja matkan varrella on ollut helpompia ja vaikeampia kausia. Nyt voisi sanoa että on vähän vaikea kausi... Äänihuulet ovat vielä osittain halvaantuneet, ehkä johtuen hengitysputkesta, ehkä osittain siitä että leikkauksen aikana äänihuulten hermoja jouduttiin "kiskomaan pois tieltä" (lääkärin sanat, en keksinyt itse :D ) joten ne saattavat olla vain vähän tyrmistyneet käsittelystä ja palaavat mestoille ennen pitkää. Pahin olisi tietenkin jos ne olisivat pysyvästi vahingoittuneet. Tämä on mahdollista, mutta ymmärtääkseni aika harvinaista.
Silti. Istun tässä ja koitan laulaa JOTAIN. Saan vain todella onttoa nasaalimaista alttoa aikaiseksi. Ei alarekisteriä, piippuhyllyn äänistä puhumattakaan. Ei kantavuutta tai kestoa sitten minkäänlaista. nauhoitan "laulamista" vain koska toivon jonain päivänä kuuntelevani sitä ajatellen ajatuksia "Voi minua, kuulostinpa hirveältä. Ajatella että pelkäsin tuon olevan pysyvää. Onneksi laulan nyt paremmin kuin koskaan."
Oi voi. Nyt sitä kärsivällisyyttä tähän lautasellinen, niin syön sen ketsupin kanssa.
Kirjapoluillani on sinulle haaste. Ettet muhi siellä liikaa tylsistyneenä!
VastaaPoista