Near death experiment, eli rajatilakokemus extremeurheillen

Eli toisin sanoen kävin pelaamassa ensimmäistä kertaa sitten pariin kymmeneen miljoonaan vuoteen pesäpalloa. Joo minä tiedän että olen aika ylipainoinen ja olin hyvin tietoinen siitä, että juoksukuntoni ei ole ihan huipputerässä.

Mutta en tiennyt että tunti pesäpalloa saa minut kannattamaan (välitöntä) armomurhaa (vaikka pesäpallomailalla, tietyn pisteen jälkeen olin valmis mihin vain kunhan tuska loppuu). Hyvä luoja, kyse ei ollut siitä että väsyttää ja janottaa ja on nälkä ja haluan kotiin, vaan siitä että pelkäsin etten selviä siitä. Minulle kävi hyvin selväksi että jos minut yritetään murhata, niin pakoon juoksemisen sijaan alan suositella mahdollisimman kivuttomia tapoja tehdä se.

SE OLI IHAN HIRVEÄÄ!

Ja myös hirveän hauskaa. Tavallaan. Niinku silleen. Tiiätte, jos poistaa siitä jyrkästi pudonneen happisaturaation, halun oksentaa jonnekin ja reisilihakset jotka tunnottomina kirkuivat armoa joka askeleella.

Vannon että kerran muut pelaajat luulivat minun heittäytyvän pesälle vaikka oikeasti minulta loppui vain voimat kesken askeleen, enkä enää välittänyt missä asennossa tapaan jälleen telluksen pinnan.

Jostain käsittämättömästä syystä aion mennä ensi viikollakin.